Lukiessa tulee mieleen Oscar Wilde, mutta Viron kirjallisuusklassikkoja tuntevalle lukijalle alku ”olipa kerran kuningas, joka tunnettiin oikeudenmukaisuudestaan” tuo mieleen mieleen myös Anton Hansen Tammsaaren miniatyyrinovellit. Lähiaikoina ilmestyneistä teoksista samankaltainen on Kristiina Ehinin vuonna 2011 ilmestynyt tarinakokoelma Viimane Monogaamlane (Viimeinen yksiavioinen).

Karevan tarinoiden päähenkilöt ovat sekä Jumalia, Kuninkaita ja Kuninkaanpoikia että Laiska Poika, Pieni Tyttö, ja myös Sakset ja Viila, sekä Tuli, Vesi, Suuri Aalto, Pieni Aalto. Tarinasta ei puutu lintuja eikä eläimiä. Kuten hyvin tiedetään, näin nimetyt hahmot luovat hyvän alun suurten yleistysten tekemiseksi elämästä ja ihmisistä.

Kaikki kertomukset ovat omia kokonaisuuksiaan ja tarjoavat lukijalle ajattelun aihetta eri aihepiireistä. Esimerkiksi kertomuksessa Jumalate saar (Jumalten saari) Jumalat, jotka pitävät ihmisiä vähäjärkisinä olentoina, jotka eivät pärjää itsekseen, saavat rangaistuksen joltakulta vieläkin korkea-arvoisemmalta, sillä ”Minkä arvoinen on jumaluus, kun se ei palvele ihmisen ylenemistä? Te kaikki olette syntyneet ihmisiä varten, tukemaan hänen kehitystään, avaamaan hänen silmiään.” Kertomuksessa Laisk poiss (Laiska poika) poika lähettää kaikki ruumiinosansa kiertämään maailmaa ja kun ne sitten palaavat ja kertovat näkemästään ja kuulemastaan, poikaa itseäänkin alkaa kutkuttaa asioiden tekeminen ja kokeminen. Tarinassa Kollektsionäär (Keräilijä) päähenkilö, jonka nimi alkaa o-kirjaimella, keräilee alussa tavaroita, joissa on reikä. Kun ne eivät enää mahdu mihinkään, hän ryhtyy keräämään vain reikiä.

Runoilija Doris Karevan lyyrinen ja monisäikeinen kieli sävyttää myös hänen proosakertomuk­siaan. Erilaiset sanaleikit vaikuttavat mielenkiintoisella tavalla. Salamakuninkaan talossa kaikki toiveet toteutuvat salamannopeudella, ja Saksi-siskokset syyttävät Viilaa siitä, että tämä viilaa muita linssiin laistamalla kotitöiden teosta. Keräilijä, joka kerää reikiä, on kiinnostunut myös kuopalla olevista silmänalusista. Proosakokoelmassa on paljon erilaista leikkiä sanoilla ja kielellä, ja siksi se tarjoaa lukijalle hyvän mahdollisuuden petrata viron kieltä. Tällaiset puheenparret avautuvatkin jokaiselle lukijalle eri tavalla. Minulle kaikkein tärkein ajatus alkaa haarautua teoksen otsikosta Sa pole üksi (Et ole yksin) ja kertomuksesta Kuidas sündis kuu (Kuinka kuu syntyi). Et ole yksin. Kukaan ei ole koskaan yksin, vaikka siltä välillä tuntuukin, sanoo salaperäinen ääni avaruudessa yksin kiertävälle Maalle.

Ilmeisesti monille ihmisille eksistentialistinen yksinolemisen tunne on tuttu. Monet tarinoiden henkilöt ovat joko oikeasti yksin tai tuntevat itsensä yksinäiseksi. Kuvitelmien jumala (Jumalate saar) uskoo etteivät ihmiset ole hereillä. Jokainen heistä elää unessaan kuten erillisessä valtiossa. He näkevät toisiaan unessa, uskovat, että rakastavat ja vihaavat, vaikka eivät oikeasti koskaan tapaa. Tarinan henkilöiden yksinäisyys syntyy myös siitä, että muut ihmiset eivät ymmärrä heitä, ja hyljeksivät heitä, kuten sudenvarjoista poikaa, tai tyttöä, joka rakastaa sadetta. Joskus ollaan myös niin omien ajatusten ja tapojen orjia, että ei tiedetä, mikä on oikeasti olemassa. Ukko ja akka (Eit ja taat) olivat elelleet niin kauan yhdessä, etteivät muistaneet elämäänsä ennen tapaamistaan, mutta saivat tietää sattuman kautta, että toinen ei pidäkään siitä, mistä toinen luuli hänen pitävän.

Olisi masentavaa, jos Karevan henkilöhahmot jäisivät elämään yksin omiin maailmoihinsa, mutta onneksi suurin osa niistä löytää jonkin mahdollisuuden muuttua. Niinpä Karevan jutuissa onkin liikettä yksin- ja yhdessäolon välillä, henkilöhahmot yrittävät päästä ulos omasta pienestä maailmastaan, kohdata toisia maailmoja, vaikka on myös niitä, joilta se ei onnistu.

Ukko ja akka pystyvät päästämään toisensa ns. vapaiksi ja heistä tuntuu, aivan kuin yhteiselo olisi vasta alkanut. Monien kertomusten hahmot löytävät uuden elämän rakkauden ansiosta. Sadekuningas on vieraantunut ihmisistä ja kysyy tytöltä, miten hän voisi oppia tuntemaan heidät taas uudestaan. ”Sinun pitää vain huomata heidät”, sanoo tyttö. Kukapa meistä, lukijoista, sitä ei tietäisi, mutta muistammeko sen? Karevan kertomusten arvo onkin siinä, että ne muistuttavat lukijoita yksinkertaisista totuuksista ja siitä, miten maailmassa eletään yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Haluaisin mainita erikseen kirjan visuaalisen ilmeen, sillä tarinoihin kuuluvat aina taiteilija Mae Kivilon kuvitukset. Koko teoksen ulkoasu tarjoaa silmäniloa ja tekee kirjasta kokonaisen taideteoksen.

Doris Karevan kertomukset sopivat jollakin tapaa todella hyvin kirjailijan hieman mystiseen, enkelimäiseen olemukseen. Lukijan tavalliseen arkeen ne tuovat samanlaisen tunnekylläisen ja omalla tavallaan kirkastavan lukemiselämyksen.



Helja Kirber. Elo 2/2012

Kakskümmend muinasjutulisusse kalduvat teksti säravad kui hästi lihvitud teemandid, igal sõnal on tähendus, igal mõttel kaal. Juba pealkirjad räägivad iseenda eest: „Kuidas sündis kuu”, „Eit ja taat”, „Hundi vari”, „Kõnelev allikas”. Ise peatun ”Lindude koosoleku” juures: on ju nii, et üht ahvatleb võim (kotkas), teist nauding (koolibri), kolmandat raha (harakas), neljandat vabadus (pääsuke) jne. Fööniks näeb aga veelgi sügavamale. Sarnase tonaalsusega puudutab ka „Kivikammelja uni”, kus jõutakse tõdemuseni, et tõeline varandus on hoopis vesi, meie igapäevane vesi. Kareva kirjutaks justkui ammustest aegadest, kui elas kord kuningas, kel oli imekaunis tütar, ja mis kõik juhtus hea printsessiga. Ometigi tajud, et allegooria taga pesitseb sõnum lugeja aega. Loed üldistusi, mis ühes või teises variatsioonis kuuluvad inimelu kihtidesse. Aitavad kinnistada teadmist, et viha ja ahnus on kehvad võidumehed. Nagu muinasjutte ikka, võib ka tekstiraamatut „Sa pole üksi” mitu korda üle lugeda. Vahepeal riiulisse torgata, siis jälle paari aasta pärast välja otsida. Kareva sõnumist leiab igaüks iva – see on rahulike õhtutundide kirjandus. Katkend mõistujutust „Käärid ja Viil”: „”Siin sa laiskvorst oledki!” tervitasid teda korraga teraval toonil nagu maa alt välja ilmunud õed Käärid. Viilile tundus, et nende ninad olid õelusest veel kõveramaks tõmbunud kui tavaliselt. „Nagu alati! Kui koristamiseks läheb, pole sind kunagi kohal! Sinu pärast oleks me äsja vaat et vigaseks jäänud!” Väike Viil tõstis arusaamatuses pilgu. „Ära teeskle, et sa aru ei saa!” käratasid Käärid ja hakkasid erutusest rääkima läbisegi. Seda polnud veel kunagi juhtunud. Väike Viil mõistis ainult niipalju, et õed olid võtnud nõuks suurkoristust korraldada ja kõik ülearune minema visata. Loomulikult ärritas neid esimese asjana tema voodialune karp. Siis aga tuli neile mõte, et kui kive natuke peenestada, võiks saada ilusat praktilist killustikku, millega majaesist kaunistada. „Ja näed siis nüüd, nad oleks meid peaaegu ära nürinud!” hüüdsid õed Käärid nagu ühest suust süüdistavalt ja sirutasid tema poole oma luised käed. „Igatahes otsustasime sind karistada,” jätkas üks õde nüüd juba rahunenumalt teisega pilke vahetades. „Karistada jah,” jätkas teine, „ja heita sind meie hulgast välja.” – „Välja just,” noogutas esimene, „koos kõigi oma nõmedate kividega.” Aga õdedel, nagu nende nägudest näha võis, oli veel midagi varuks. Selle tõidki nad nüüd selja tagant lagedale. „Ela siis nüüd, nagu tahad,” ütles üks pidulikult talle suurt pakki ulatades. „Ära looda, et meie sinu eest enam koristame,” kinnitas teine. „Koristame või küpsetame,” lisas esimene. „Ohtlike asjadega meie enam tegemist ei tee, kuulutas teine. „Ohtlike asjade ja ohmude tüüpidega,” hüüdsid nad võidukalt ühest suust ja juba nad kaugenesidki käe alt kinni hoides ja naeru lagistades.” Ent mis siis peitub paki sees? Väike Viil leidis sealt pehmest samsist sooja vutlari, mis oli Viilikesele täiesti paras.

Maire Liivamets, Liivametsa Lugemised 59, nlib