Rahvusraamatukogu kirjanduse ja keele asjatundjate arvamusi
Otsisin luuleraamatu iseloomustamiseks väljendit pea nädal aega - ei leidnudki täpset. Väike elulugu? Elunäinud mehe laulud? Langemets pole filigraansust otsinud, kuigi hea keelemehena võinuks ta ridu ju siluda ja siluda. Just see inimlik selgus, mehelik karedus tekitab autori vastu sümpaatiat.
Selgitamise asemel tsiteeriksin hoopis luuletusest „Kuulmine“ kaht värsirida: „Et tõesti kuulata / pead ise olema täiesti vait…“ Seda Langemetsa kogu võikski lihtsalt kuulata ja öelda teistelegi tasa-tasa - lugege! Kuigi tahaksin väga näiteks tuua „Edasi ja tagasi“, ent pikkusele lõivu makstes valin lühemaid tekste, et saaksin lisada mitu näidet. „Jälle novembrikuu vihm / külm ja kodune / nagu eimiski muu / tõusiklik ligane isamaa õnnetu sina / Angst pärine / aga kõik on ka tuttavalt õudne / kohe on kaamos ees / mille tahaks magada üle / ent talveuni ei ole meil sugusoos / me oleme kambris üheskoos / vastu mida / ehk vastu teda / keda? / keda kardame koos.“ („November“); „Ei riigikord ega piirid päästa / kui me nukrus / aastatuhandeid on vana / ja kui mõistame / suurt kurbust iga naeru taga / sel ajal kui ärkvelolija magab / ja magaja ei maga. „ (Nukrus“); „ Oma lastest me kunagi lahku ei lähe / ei kunagi sinust ka / ei lähe ei lähe / ma minema kodumaalt / küllap jään sinna Raikküla mulda / kunagi kuidagi / kui seda seal siis enam on / ehk tahan veel midagi / ega seda ei saa.“ („Oma“); „Ega ma sellest maailmast / enam väga kaugele läbi ei lähe / tema on liiga suur ja vana / ja aega on kuratlikult vähe / pole osanud õigesti elada / ega murda läbi tuhande pahe / see kõik on lihtne ja loomulik / aga raskelt läbitav kahevahe.“ („Kahevahe“)
Maire Liivamets, Kirjanduse ja keele ajaveeb 5.03.2009
Loe edasi
Tuglas-seuran kirjahyllyltä
Runo ja kokonainen runokokoelmakin saattaa kypsyä tekijänsä mielessä vuosikaudet – tai sitten se syntyy yhdellä leiskauksella, kuten John Keatsin kuuluisa runo kreikkalaiselle uurnalle. Se tuli tarinan mukaan ilmoille 15 minuutissa pihapuun alla. Muistamme myös Eino Leinon Helkavirsi-kesän Kangasniemellä.
Andres Langemetsin uudet runot ovat tuskin neljännestunnissa valmistuneet, nopean ja yhtenäisen mielenkuohun tuloksena kuitenkin. Tämä henkinen myllerrys ei ole ollut mitenkään rauhallinen tai auvoinen, päinvastoin. Nämä ovat eron, yksinäisyyden ja masennuksen runoja.
Tapasin runoilijan keväällä Tallinnassa. Pitkän linjan kirjallisuusmies on viime vuosina osallistunut virolaiseen kulttuurikeskusteluun monitietoisena kolumnistina, aiemmin hän oli Looming-lehden päätoimittaja. Viron neuvostovuosien lehdistön ensimmäisenä puolueeseen kuulumattomana päätoimittajana hänen nimittämisensä oli merkki siitä että muutoksia oli tulossa.
Keväällä Langemets kertoi elämäntilanteestaan, pitkän suhteen päättymisestä, ja näytti muutamaa valmistunutta runoa. Ja nyt kokoelma on tässä.
Runous voi olla abstraktia tai sadunomaista, viesti vieraista todellisuuksista, taivaan tavoittelua, mutta yhtä hyvin se toimii ihmisen puheena omasta elämästään. Nämä runot puhuvat, ja puhuttelevat kyllä.
Apea yleissävy jatkuu runosta toiseen, epätoivo ja itseinhokin välähtävät. Joskus tunnelma vaihtuu surumieliseen huumoriin: ”Olin pikkupoika / keräsin postimerkkejä / ja pyydystin perhosia / Tammsaarea en ollut vielä lukenut / Hyönteiset värikuvina kyllä”…
Monologia, arkipuhetta – tällaisen vapaamittaisen runon säetekniikka on meillä Suomessakin tuttua. Mutta vähitellen, sivu sivulta, alkaa puheen rytmi löytää lisiä. Säkeen viimeinen tavu saa pari säettä myöhemmin kajahduksen samankaikuisesta tavusta, syntyy viitteenomaista loppusoinnutusta ja sen ohessa runojalkojen rytmiä. Virolainen runo on myös viime vuosikymmeninä ollut meidän runoamme musiikillisempaa, ja on sitä nytkin.
Juhani Salokannel. 3.1.2009
Loe edasi